Toissapäivänä tuli täyteen kaksi viikkoa lasketusta ajastani, mutta minua ei vieläkään houkutellut ajatus lähteä pois kotoa, äidin turvallisesta kohdusta. Muut olivat toista mieltä. Eilen aamulla Naistenklinikan lääkäri käynnisti äidille prostaglandiinikuurin, joka iltaan mennessä oli saanut kotini seinämät supistelemaan. Tajusin, että jotain mullistavaa tapahtuu pian. Puolenyön aikaan supistelu muuttui säännölliseksi, ja äiti alkoi voihkia tuskaisesti. Minulle tuli levoton olo, mutta tuttu ääni äidin lähellä rauhoitti mieltä. Isä oli saapunut synnytyssaliin yöllä puoli yhden aikaan.

Pian heräsin järkyttyneenä siihen, että kotiini tunkeuduttiin. Kultainen metallilanka oli puhkaissut sikiökalvoni ja alkoi raapia päälakeani. Neuvokkaana vauvana osasin kuitenkin hätistellä tunkeilijan ulos. Päätäni pyörittelemällä sain metallilangan irtoamaan. Metallilanka kuitenkin palasi itsepintaisesti takaisin. Lopulta annoin periksi. Kolmannella yrityksellä kätilö onnistui kiinnittämään sydänkäyrää mittaavan elektrodin päähäni.

Kello viiden aikoihin aamulla äiti sai epiduraalipuudutuksen. Minulle tuli puudutuksen piikittämisen aikana tukana olo, ja sykkeeni laski alle 70:een. Hetken aikaa hätääntyneenä ihmettelin, mitä oikein tapahtuu. Sitten kuulin, kun lääkäri ilmoitti kätilöille: "Sektio 20 minuutin sisällä!"

Sitten alkoi tapahtua. Kätilöt kärräsivät äidin ja minut juoksujalkaa leikkaussaliin. Kuuntelin parin minuutin ajan, kun lääkärit ja hoitajat asettelivat saksia ja leikkausveitsiä valmiiksi. Kello 5.25 minut nostettiin ulos kohdusta, mutta minne? Olen siirtynyt uuteen maailmaan. Kirkaaseen, viileään, avaraan tilaan, jossa uteliaan näköiset olennot tuijottelevat minua. Olen syntynyt.