Olen nyt asustellut isän ja äidin kanssa melkein viikon verran kotosalla. Ensimmäisinä päivinä minua itketti usein, varsinkin kun vanhemmat eivät ole hyviä hoksaamaan, mitä yritän sanoa. Reetta-mummo sen sijaan oli heti samalla aaltopituudella ja antoi minulle tutinkin suuhun, äidin ja isän vastalauseista huolimatta. Mummo kietoi minut yöksi tiukkaan kapaloon, mikä närkästyttää vieläkin: minäkö muka toukka, jolla ei ole käsiä? Onneksi olen niin topakka tyttö, että sain salaa ängettyä toisen käteni pois kapalosta. Harrastan venyttelyä, hassunkurisia ilmeitä ja peppupörinöitä – aivan kuten isänikin!

Toissapäivänä tuli täyteen kaksi viikkoa lasketusta ajastani, mutta minua ei vieläkään houkutellut ajatus lähteä pois kotoa, äidin turvallisesta kohdusta. Muut olivat toista mieltä. Eilen aamulla Naistenklinikan lääkäri käynnisti äidille prostaglandiinikuurin, joka iltaan mennessä oli saanut kotini seinämät supistelemaan. Tajusin, että jotain mullistavaa tapahtuu pian. Puolenyön aikaan supistelu muuttui säännölliseksi, ja äiti alkoi voihkia tuskaisesti. Minulle tuli levoton olo, mutta tuttu ääni äidin lähellä rauhoitti mieltä. Isä oli saapunut synnytyssaliin yöllä puoli yhden aikaan.

Pian heräsin järkyttyneenä siihen, että kotiini tunkeuduttiin. Kultainen metallilanka oli puhkaissut sikiökalvoni ja alkoi raapia päälakeani. Neuvokkaana vauvana osasin kuitenkin hätistellä tunkeilijan ulos. Päätäni pyörittelemällä sain metallilangan irtoamaan. Metallilanka kuitenkin palasi itsepintaisesti takaisin. Lopulta annoin periksi. Kolmannella yrityksellä kätilö onnistui kiinnittämään sydänkäyrää mittaavan elektrodin päähäni.

Kello viiden aikoihin aamulla äiti sai epiduraalipuudutuksen. Minulle tuli puudutuksen piikittämisen aikana tukana olo, ja sykkeeni laski alle 70:een. Hetken aikaa hätääntyneenä ihmettelin, mitä oikein tapahtuu. Sitten kuulin, kun lääkäri ilmoitti kätilöille: "Sektio 20 minuutin sisällä!"

Sitten alkoi tapahtua. Kätilöt kärräsivät äidin ja minut juoksujalkaa leikkaussaliin. Kuuntelin parin minuutin ajan, kun lääkärit ja hoitajat asettelivat saksia ja leikkausveitsiä valmiiksi. Kello 5.25 minut nostettiin ulos kohdusta, mutta minne? Olen siirtynyt uuteen maailmaan. Kirkaaseen, viileään, avaraan tilaan, jossa uteliaan näköiset olennot tuijottelevat minua. Olen syntynyt.

Japsu-eno on meillä kyläilemässä Ruotsista saakka ja jännittää, ehtiikö näkemään minua tämän visiitin aikana. Myös Justus-eno hengailee paikalla kitaran kanssa, mutta enpä vain kiusallanikaan synny vielä. Äiti nauraa hytkyy enomiesten jutuille niin että minä saan kyytiä kuin huvipuistossa. Isä maalaa yksijalkaisena oven karmeja.

Pääsin eilen äidin pyörän kyydissä neuvolaan, vaikka on jo melkein raskausviikko 41. Kesken matkaa iski rankkasade, joka kuulosti jännittävältä. Milloinkahan pyöräilen seuraavan kerran? 

Kuulin, että sain tänään farkunsinisen babysitterin. Milloinkahan pääsen siihen kellimään? Hilkka-mummi valmistelee jo kastemekkoa minulle, kaikki alkaa olla valmista. Isä kuuli sydämenlyöntini ensimmäistä kertaa suoraan vatsan läpi.